Huhhuh... yhdet elämäni hirveimmät ilta ja yö takana. Eilen illalla sain puhelun isältäni ollessani ystäväni luona kylässä. Hän kertoi, että Fanta oli jäänyt auton alle ja siinä vaiheessa pompahti kyllä sydän kurkkuun. Lisäksi hän kertoi, että koira oli nyt hukassa ja että he etsivät sitä pikkusiskoni kanssa. Tuli siis äkkilähtö kotia kohti hurttaa etsimään.
Tarina meni isäni mukaan siten, että hän oli lähtenyt hakemaan puita molempien hurttien kanssa. Molemmat koirat olivat tietenkin vapaina pihalla tavalliseen tapaan. Naapuri oli ajanut talomme ohi ja Fanta oli kuulemma haukahtanut autolle kerran ja ampaissut kuin raketti sitä kohti, mikä on hyvin kummallista. Ei se ole koskaan ennen moista tehnyt, mutta nyt kuitenkin teki jostain syystä. Isä oli ehtinyt huutaa perään ja pian olikin kuulunut kolahdus ja auto jarrutti. Isä ja naapuri jäivät auton luo tarkistamaan tilannetta ja koiraa ei näkynyt yhtään missään. Missään ei ollut veritahroja, karvoja eikä yhtään mitään. Naapuri oli epäillyt, että koira olisi lentänyt ojaan, mutta ojissa ei ollut yhtään mitään jälkiä. Vaihtoehtoina olivat siis joko se, että Fanta on lähtenyt paniikissa karkuun tai se, että se on lentänyt törmäyksessä jostakin auton pohjan kolosta sinne sisälle. Pelkäsimme pitkään jälkimmäistä vaihtoehtoa, sillä koirasta ei tuntunut näkyvän jälkiä yhtään missään, ja koska tuntui niin epätodelliselta ajatella, että Fanta karkaisi. Vaikka tokihan paniikissa voi tapahtua mitä vain.
Etsittiin Fantaa pitkään, vaikka se tuntui niin toivottomalta. Yksi ystävistäni auttoi etsinnöissä autonkin kanssa, mutta koirasta ei näkynyt jälkeäkään. Edes kukaan kävelijä ei ollut nähnyt. Kierrettiin laajat alueet läpi ja missään ei ollut yhtään mitään.
Lopulta hellitettiin etsimisen suhteen ja toivottiin, että se tulisi takaisin kotiin, mikäli oli lähtenyt vain karkuteille. Kävin viemässä lähialueille tutulta haisevia vaatteita varmuuden vuoksi. Yöllä ei kyllä nukkuminenkaan oikein onnistunut, kun mietin vain Fantaa ja vahtasin välillä ikkunasta ulos.
Seitsemän aikoihin aamulla minun oli pakko nousta ylös, sillä nukkuminen ei vain onnistunut. Lähdin käymään Felixin kanssa haikein mielin aamulenkillä. Kävin kiertämässä ensin yhtä reittiä pitkin pikkumutkan ja lähdin sitten toiseen suuntaan. Hetken aikaa käveltyäni näkyi kaukana kävelykadulla jotain liikkuvaa. En saanut selvää oliko se Fanta, mutta huusin sitä silti. Otus pysähtyi ja jäi tuijottamaan. Huusin uudestaan ja se vieläkin vain tuijotti. Lopulta huomasin, että se todella oli Fanta, enkä pystynyt säästämään itseäni onnen kyyneleiltä ja huusin hurttaa vielä kerran ja se ampaisi täyttä vauhtia luoksemme. Ja voi sitä hurtan riemun määrää, kun se pääsi luokseni. Olisin voinut itsekin haljeta onnesta, huhuh!
Luojan kiitos siis loppu hyvin, kaikki hyvin! Käytiin varmuuden vuoksi eläinlääkärilläkin tarkistuttamassa tuo, vaikka se oli päällisin puolin hyvässä kunnossa ja oma itsensä. Kaikki oli sielläkin okei, ainoastaan silmät vain vähän punoittivat, mutta muuta kummoista ei ollut. Tokihan tuota pitää siltikin seurailla kerta autoon törmäsi. Väsynythän tuo on nyt ollut, enkä ihmettele. Se oli kadoksissa yli 12 tuntia. En yhtään tiedä, missä tuo on oikein luurannut. Mutta suurta huolta se kyllä aiheutti, ehdin jo pelätä todenteolla, että menettäisin sen kokonaan.
Pitää tässäkin vielä kiittää lämpimästi kaikkia, jotka auttoivat etsinnöissä ja olivat henkisenä tukena! Erityiskiitos ystävälleni Jennalle, joka kävi vielä aamuyölläkin kierroksen etsimässä koiraani. Onneksi säästyttiin vain (tositositosi pahalla) säikähdyksellä.
Vaikkakin hyyyvin hitaasti täällä Lapissa, mutta tuleepahan varmasti kuitenkin. Tänään täällä satoi jopa vettä ensimmäistä kertaa tänä vuonna, enpä olisi uskonut olevani iloinen siitä, mutta olin! Eilen olikin jo niin lämmin sää, että lenkillä tuli oikeasti kuuma. Odotan kyllä innolla treenikenttien sulamista. Voin sanoa, että aluksi oli hieman masentavaa tulla takaisin tänne valkoisen aineen ihmemaahan Helsingin reissun jälkeen, heh!
